Löysin Elämä kantaa -lauseen post-it lapulle kirjoitettuna mappini kannesta ja muistan tunteen, kun olen sen siihen laittanut, täydellinen luottamus siihen, että elämä oikeasti kantaa ja kaikki järjestyy. Huomaan, kuinka helppoa on ystäviään vakuuttaa, että kaikki järjestyy, mutta itselle se onkin jo vaikeampi asia. Mieleen hiipii pelko, että mitäpä jos ei järjestykään?
Miksi on niin vaikeaa heittäytyä ja uskoa ja uskaltaa luottaa siihen, että elämä oikeasti kantaa ja vie eteenpäin. Miksi pitää lähes loputtomiin varmistella, miksi pitää yrittää itse ratkoa kaikki asiat ja tehdä monet suunnitelmat, kuunnella monta kertaa itseään, kuunnella muita, vakuutella ja yrittää vakuuttua niin paljon, että loppujen lopuksi uskallus loppuu ja myös luottamus siihen, että elämä oikeasti kantaisi. Miksi toiset uskaltavat, mikä on saanut heidät uskaltamaan uusiin tuuliin, näkemään ja kokemaan toisin, heittäytymään? Valitettavan usein lähes loppuun palaminen, se, että kokee, ettei ole mitään menetettävää tai ehkä se, että oivaltaa, että kaikki on mahdollista ja kaiken ei tarvitse olla 100 prosenttisen varmaa. Tai onko se sen ajatuksen hyväksyminen, että voi ja saa myös epäonnistua ja sekin kuuluu osana elämää ja tuo tullessaan uusia asioita, kenties uusia mahdollisuuksia. Uskon, että jokin syvempi oivallus johtaa pelottomuuteen, uskaltamiseen vaikka pelottaisi. Filosofi Frank Martela on Helsingin Sanomien haastattelussa todettunut, kun häneltä on kysytty, että mitä jos kaikki meneekin pieleen (kyseessä työpaikan vaihdos): ’Sitten menee. On parempi kokeilla ja epäonnistua kuin olla koskaan kokeilematta.’
Mitä sitten pelkäämme? Uskon, että ihmisten suurin pelko on kasvojen menettämisen pelko. Kaatuessaankin ensimmäinen ajatus usein on: ’Ei kai vaan kukaan nähnyt’. Pelkäämme paljastavamme ja paljastuvamme – ehkä jopa aidoiksi itseksemme vai onko niin, että olemme varmistelleet niin paljon ja kaikkea, ettemme enää tunnista aitoa itseämme.
Mitä tekisit, jos et pelkäisi? Huikea kysymys ja koen, että se avaa mielen täysin valloilleen. Onko kyse siitä, että tuo pieni lause antaa luvan tehdä mitä haluamme. Miksi pelko on niin rajoittavaa – pelkohan on kuitenkin vain yksi tunne muiden tunteiden joukossa. Mitä loppujen lopuksi pelkäämme? Meillä monella on pelko siitä, että olemalla oma aito itsensä, ei kenties olekaan rakastettava ja hyväksyttävä. Onko meistä tullut rooliemme, statuksemme orjia? Onko käynyt niin, että se, mihin olemme tähdänneet ja minkä olemme saavuttaneet, onkin nyt rajoituksemme.
Mitä tekisit, jos luottaisit siihen, että elämä kantaa? Voiko ja kannattaako elämässä varmistella, olla varma ja vältellä pettymyksiä? Pelkäätkö kasvojesi menettämistä, pelkäätkö sitä, että toiset pääsevät iloitsemaan epäonnistumistasi? Entäpä, jos onnistut! Entäpä jos osin onnistut ja osin epäonnistut, mutta olet tehnyt asioita jäämättä loputtomiin pohtimaan ja kenties katkeroitumaan? Onko muille ihmisille kasvojen menettäminen pelottavampaa kuin itselleen oman sydämen/sielun/unelman menettäminen?
Miksi elämme kultaisissa häkeissä, kuka työpaikan, parisuhteen, asuntolainan ja pitäisi sekä mutku ja sitku –asioiden muodossa? Miksi nyt, kun meillä on lukuisia vaihtoehtoja ja lähes pääsääntöisesti riittävä toimeentulo, olemmekin joutuneet henkiseen häkkiin. Häkkiin, josta kurkoitamme käsiämme ja kaipaamme muuta, mutta emme uskalla astua häkistä ulos vaikka ovi olisi auki. Mikä pitää muuttua, että uskallat? Minkä oivalluksen tarvitset, että uskallat?
Suurimmat rajat/esteet ja jopa pelot ovat ne, jotka itse itsellemme rakennamme. Voimme kuitenkin pienin askelin raottaa häkkimme ovea entistä enemmän ja aloittaa kuuntelemalla itseämme ja omaa sisäistä ja ulkoista puhettamme. Jos löydämme itsemme käyttämässä sanoja: pitäisi, pakko, täytyy ja muita tämän tyyppisiä sanoja, on aika pysähtyä ja pohtia, pitääkö oikeasti, onko oikeasti pakko ja täytyykö aivan varmasti. Entä jos näkisimme mahdollisuudet ja saisimme tehdä asioita, haluaisimme kokea uusia mahdollisuuksia, nähdä toisin ja ennen kaikkea mitä, jos oikeasti uskoisimme siihen, että elämä kantaa!
Ota ensimmäinen askeleesi tänään ja kuuntele itseäsi lämmöllä ja hyväksyen:)
